Perhokalastuksesta

Emme tiedä, milloin ihminen oppi jäljittelemään kalojen ravintonaan käyttämiä hyönteisiä sitomalla höyheniä tai karvoja koukkuun, mutta voimme olla varmoja, että tämä tapahtui hyvin kauan sitten. Vanhin selvä kirjallinen viittaus perhokalastukseen on jo 200-luvulta, siis 1800 vuoden takaa.

Izaak Walton kirjoitti teoksen The Compleat Angler (Rickhard Marriot, Lontoo 1653), suom. Oivallinen onkimies, joka on kalastuksen hengen ja taidon ylistys. Kirja loi pohjan ymmärtää kalastus urheilumuotona.

Perhokalastus on pohjimmiltaan yksinkertainen, mutta hyvin tehokas kalastustapa. Kuka tahansa voi hyvin lyhyessä ajassa oppia perusasiat ja saada kalaa perholla. Lopullista päätepistettä oppimisessa ei sitten olekaan, mutta tämä on osaltaan syy perhokalastuksen kiehtovuuteen.

Moni lähtee kokeilemaan perhokalastusta ajatuksenaan saada enemmän kalaa. Yleensä koukkuun jäänyt joutuu kuitenkin tunnustamaan, että vaikka kalaa tulee monissa tilanteissa paremmin kuin muilla välineillä, on nimenomaan perhokalastuksen hauskuus vienyt harrastajan mennessään.

Walter Aunesluoma (1899–1979) kirjoitti yhden Suomen ensimmäisistä perhokalastuksen oppaista.

Maailma on perhoja pullollaan, heittotyylejäkin riittää ja vapoja sekä muita välineitä on vähän joka lähtöön. Parhaan saaliin korjaa kuitenkin se, joka tietää miten ja missä sitä tiettyä perhoa pitää uittaa.

Perhokalastus voi olla hyvin helppoa. Tavallisessa uppoperhokalastuksessa ei oikeastaan tarvitse liiemmin vaivata päätään sillä, mitä perholla olisi tarkoitus jäljitellä. Perho vain heitetään virtaan, siiman asentoa hieman korjaillaan ja jäädään odottamaan kalan tärppiä. Näinkin voidaan saada kalaa – ja saadaankin jatkuvasti.

Perhokalastusta Koita­joella 1900-luvun alkupuolella. 

Kalastus muuttuu kuitenkin paljon tehokkaammaksi ja hauskemmaksi, jos kalastaja perehtyy rasiansa perhoihin ja opettelee onkimaan niillä. Pintaperhot, uppoperhot, nymfit ja streamerit kuuluvat jokaisen perhokalastajan arsenaaliin ja niillä kaikilla on käytännössä esikuvansa luonnossa.

Lohen perhokalastus on oma lajinsa, koska lohi ei syö mitään makeassa vedessä, joten lohen otilla ei ole suoraa yhteyttä kalan jokapäiväiseen ravintoon.

Taimenen, harjuksen, kirjolohen ja muiden perhokalojen pyynnin tärkein perusta on ravinnonotto. Jotta perho käyttäytyisi kalan luonnollisen ravinnon tavoin, on hyvin tärkeää, että perhokalastaja uhraa muutaman ajatuksen sille, miten sitä on kalalle tarjottava.

Perhokalastus mielletään perinteisesti lohensukuisten kalojen pyyntitavaksi virtaavassa vedessä. Miltei kaikkia kaloja voidaan kuitenkin pyytää perhoiksi luokiteltavilla vieheillä, jopa haita ja muita merien suurpetoja.

Toisaalta Englannissa ainakin jo 170 vuotta sitten harrastettu hauen perhokalastus on viime vuosina saanut vankan jalansijan Suomessakin, kun kalastajat ovat huomanneet perhon olevan paitsi uistinta hauskempi, myös usein tehokkaampi hauenpyyntiväline.

Lohikaloistamme lohi, taimen, kirjolohi ja harjus ovat parhaiten suomalaisen perhokalastajan ulottuvilla. Monin paikoin tavataan myös maahamme tuotua puronieriää ja pohjoisen tunturialueilla retkeilevä perhokalastaja hakee usein omaa alkuperäistä nieriäämme, rautua. Myös lähes kaikkialla tavattava siika on suosittu kalastuskohde, joka haastaa vaikeudellaan kokeneemmankin kalastajan.

Ei pidä myöskään unohtaa mökkirannan tai hitaasti peltojen poikki virtailevan joen mahdollisuuksia. Särki, säyne ja turpa ovat erinomaisen hauskoja perhokaloja, samoin niiden virtavesien pikkuserkku – seipi.

Myös kansalliskalamme ahven on kiitollinen perhokalastuskohde. Ahven on hyvän makuinen ja kokoonsa nähden kova tappelija. Muutamat harrastajien valtavirrasta poikenneet onkivat nykyään perholla myös kuhaa, jopa ankeriasta.

Viime aikoina on maassamme meritaimenen rannikkoperhokalastus rannalta käsin ja kahlaamalla kasvattanut suosiotaan. Meritaimenen kalastajalla on oltava pitkäjänteisyyttä, sillä kalan löytäminen ei aina ole aivan helppoa ja myöhäissyksyn, talven ja alkukevään hyiset olosuhteet vaativat paljon sekä varusteilta että kalastajalta. Onnistuminen on sitten sitäkin palkitsevampaa.