26. marraskuuta 2019
Liiton perustamiskokouksessa Juhani Aho piti alustuksen, jossa hän esitteli urheilukalastusaatteen perusteita ja näkemyksiään liiton tehtävistä.
Vaikka Aho ei ollut ensimmäinen urheilukalastuksen puolestapuhuja maassamme, oli hän näkyvimmin julkisuudessa profiloimassa urheilukalastaja-käsitettä: kuvaa kalastajasta, jolle tärkeintä ei ole se mitä ja kuinka paljon kalaa saadaan, vaan miksi kalastetaan ja miten.
Alustuksensa aluksi Aho ylisti suomalaisten onkimisharrastusta, mutta toteaa että olemme kalastuskulttuurin suhteen kehitysmaa:
”Tämä alennustila – varsinkin lohipitoisten vesistöjen rannoilla – on varmasti osaksi seurauksena siitä, että onkimiehet meillä eivät, niinkuin muiden urheilulajien ja varsinkin metsästyksen harjoittajat ja harrastajat, tähän päivään mennessä ole liittyneet yhteen asioitaan yhteisesti hoitamaan, etujansa valvomaan, riistaansa hoitamaan ja taidossaan kehittymään edes vähänkään sille asteelle kuin on toisessa niin kuin on toisessakin suhteessa muissa maissa.
Sillä kuinka toisin onkaan muissa maissa! Joka on siellä liikkunut tai kirjallisuuden avulla vähänkään tutustunut urheilukalastusoloihin Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, tietää, että näissä maissa, mutta varsinkin Englannissa, urheilukalastuksen harjoittaminen ja urheilukalastusvesien hoito on paljon korkeammalla meikäläisyyttä sillä alalla kuin kaikenlainen urheilu- ja muu kulttuuri siellä muutenkin on meitä korkeammalla.”
Englantilainen urheilukalastuskulttuuri olikin, toki ruotsalaisen ohella, liiton alkuvuosikymmeninä tärkein esikuva ja suunnannäyttäjä.
1900-luvun alussa taimenkantojen suurimpana uhkana olivat koskivesillä uiton vaikutukset ja tuhoisan tehokas pyynti, kuten verkkokalastus ja tuulastus kutuaikana. Tuolloin olivat vaellusreitit suurimmalta osalta auki, saastuminen keskittyi rajallisille alueille, soita raivattiin korkeintaan pelloiksi eikä turvetuotantoon ja syönnösvaellusjärvien kalastus oli tehotonta. Vaikka, ja osin syystäkin, nykyään tavataan haikailla noita vanhoja aikoja, kokivat aikalaiset uhkatekijät todellisina.
Meidän aikamme ongelmana ei ole uitto. Nykyään tämän entisen lohijokien suurvallan rajojen sisällä virtaa enää muutama vapaa lohivirta ja järvi-Suomen selkävesillä syönnöksellä vaeltava taimen on likimain kuollut sukupuuttoon. Tämän ovat aiheuttaneet sodanjälkeisten vuosikymmenten tuomat voimalapadot ja säännöstely sekä loppusilauksena ylikalastus.
Valoa tunnelin päässä näkyy, kun koskia on viime vuosikymmeninä kunnostettu luonnontuotannon elvyttämiseksi. Viranomaistenkin tavoitteena on palauttaa luonnontuotanto ainakin tärkeään rooliin, ellei kokonaan istutukset korvaavaksi. Tämä on vaativa ja mittava tavoite. Ensimmäiset askeleet on kuitenkin otettu ja kestävän käytön periaatteet ymmärretty.
Olemme silti aivan viime aikoinakin saaneet nähdä, miten vesiekosysteemille vahingollisia hankkeita on verhottu vihreään naamioviittaan. Ilmastonmuutoksen torjuntaan viitaten on hyökätty jopa koskiensuojelulakia vastaan. Kivihiilenpolton vähentämiseksi on vaihtoehdoksi tarjottu turvetta, joka ilmastovaikutusten ohella kuitenkin pilaa myös vesistömme. Mitä mieltä on kunnostuksissa, jos kutusorakot ja poikaskivikot peittyvät kiintoaineeseen ja kevättulvien soilta tuomat happamat valumavedet täydentävät tuhon?
Tuskinpa Aho ja hänen ystävänsä olisivat aatteellisen palon vallassa ja tulevien sukupolvien valistuneisuuteen uskoen voineet kuvitella, millaiseen alennustilaan vesistömme vielä päätyisivät.
Kuitenkin luonnonystävän ja urheilukalastajan Suomessa on otettu myös useita edistysaskelia, erityisesti aivan viime vuosina.
Uusittu kalastuslaki asetuksineen huomioi vaelluskalat paremmin kuin aikaisemmat. Kalateitä rakennetaan ja jopa patoja puretaan. Vaelluskalakantojen elpyminen kiinnostaa nykyään ihmisiä laajalti ja muidenkin kuin kalastajien ja luonnonsuojelijoiden katseet ovat kääntyneet voimayhtiöiden puoleen ja vaativat niitä kantamaan vastuunsa.
Kiinnostus vaelluskalojen tulevaisuudesta, ei ihmisen eduksi vaan luonnon itsensä takia, näkyy myös virtavesikunnostuksissa. Kunnostustyöt eivät ole enää pienen piirin talkoopuuhastelua, vaan kyseessä on ympäri Suomea levinnyt ilmiö. Kunnostustalkoiden suosio kasvaa. Niissä käyvät myös ihmiset, jotka eivät vapaa heiluta ja joilla on kannustimena vain saada tehdä omin käsin jotain konkreettista luonnon eteen.
Vastuullisen kalastuksen suosion kasvu näkyy läpi koko vapaa-ajankalastuskentän. Harvalle olisi vain parikymmentä vuotta sitten tullut edes mieleen vapauttaa saamaansa isoa lohta, haukea tai kuhaa. Nykyään lukuisat kalastajat ovat sisäistäneet ajatuksen, että saaliiksi voi ottaa sopivamman pienemmän yksilön ja päästää arvokkaan emokalan lisääntymään.
Valikovan kalastuksen ytimen voisi ehkä nähdä myös niin, että oikeutta harjoittaa arvokkaimpien lajien vapaa-ajankalastusta niinkin vapaasti kuin sitä voi nykyään Suomessa tehdä, ei nähdä enää itsestäänselvyytenä, vaan etuoikeutena, ja etuoikeutta tulee aina käyttää harkiten.
Juhani Aho kutsui vesiämme kansallisomaisuudeksemme. Siksi sekä vesistöjen että kalakantojen eteen tehty työ, kuten myös vastuullinen kalastus, on yhteisen hyvän vaalimista:
”Lopetan lausumalla vielä sen vakaumukseni, että jos nyt perustettavana oleva Suomen Urheilukalastajain Liitto saa asetetuksi toimintansa sille laajalle kansanvaltaiselle ja kansantaloudelliselle pohjalle, jota olemme suunnitelleet, on se oleva ”ej blot til lyst”, ei vain Liiton omien jäsenten huviksi, vaan myös koko maan hyödyksi.”
Anssi Uitti